Paska-Kendo oli istunut hyvin rauhallisesti majatalon oluttiskillä, kun byrokraatit olivat tulleet kiskomaan hänet puhutteluun. Ei sais kuulemma olla retku. "Jaa ei?", Kensa kuuli itsensä sanovan, vaikkei olisi uskonut voivansa tuottaa enää ymmärrettävää puhetta. Toisaalta eivät ne näyttäneet ymmärtävänkään. Tönivät vaan suihkuun ja desinfiointiin. Pian laskuhumalainen örmy paimennettiin työvoimatoimistona toimivaan kotaan ja värvättiin saman tien virkakoneiston jäseneksi. Kaulaan ripustettiin kylän toteemi ja päähän tökättiin bensasuppilo hatuksi. Ihme etteivät heti istuttaneet pellolle variksenpelättimeksi. Saatana.

Mutta ei. Tehtävät rahakirstunvartijana alkoivat heti epäsiistinä sisätyönä. Piti laskea kultakolikot moneen kertaan, allekirjoittaa vaikka mitä papereita ja häsiä näpistelijöitä kauemmas. Työ oli niin vittumaisen tylsää, että Kikke keksi ottaa joka päivä vähän nestemäistä evästä mukaan; iltapäivät menivät täydellisessä pimennossa filmin katkettua jo aamuhartauden aikoihin. Saattoipa porukka ajoittain nähdä Kendon kumaran hahmon huojumassa kylän yllä valtavana kännimonumenttina ennen aamunkoittoa. Siellä se retku taas rähisi ja aiheutti epäjärjestystä.

Olihan sitkeä hampuusi. Mitä sen kanssa oikein pitäisi tehdä? Ruotuun se olisi pistettävä, eihän tuollaista kukaan jaksa katsoa. Ja vielä semmoisessa virassa! Tuohtunut kyläpäällikkö läksytti Kendriikkaa moraalisesta rappiosta ja käski pistämään henkilökohtaiset asiansa kuntoon. Siis Kendon asiat, ei kyläpäällikön. Mutta tässä nimenomaan piili se ongelma. Parinsadan vuoden yhtämittainen ääridokailu oli tuhonnut K:n jo alun alkaen olemattoman psyyken ja terveyden. Ei ollut enää mitään henkilökohtaisia asioita, vain aivan kaikkia muita ihmisiä uhkaavia sarjakatastrofeja. No, nyt häntä kuitenkin pyydettiin epäkohteliaasti parantamaan tapansa, joten hän paransi.

Alkoi siis uusi kultainen aikakausi kylän historiassa. Talous kukoisti ja rahakirstu turposi eikä vähiten Kökkön takia. Osansa rikkauksista kylään toi massiivinen karkkipanimo, jonka tuotteita vietiin kaikkialle tunnettuun maailmankaikkeuteen eli käytännössä läheiseen pajupöheikköön. Karamelleistä oli vähän vaivaakin, sillä aina uuden tuoteperheen ilmestyttyä markkinoille osa kyläläisistä katosi mystisesti. Jonkin ajan kuluttua heidän vaatteensa ilmestyivät paikallisille kirpputoreille. Tämän takia kylän väki tykkäsikin enemmän perinteisistä namuista ja vierasti tuotekehitystä.

Eräänä päivänä auringon ydinfuusiohornan jo näyttäessä kello kahta byrokraattien näyttävä seurue marssi karkkitehtaaseen laadunvalvonta mielessään. Heidät ohjattiin suoraan herkkuherran toimistoon ja joka jannu halusi heti maistaa toffeeta. Tehtailija hymyili maireasti, jopa epäilyttävän ovelasti tilatessaan jättiannokset maankuulua Herrain Toffeepötkyä ja alkoi hyräillä veronkierrollista sävelmää. Se särähti pahasti Kenkkuliinin virkamieskorvaan. Tässä kylässä ei leikitty verojen kanssa, ei ainakaan nyt, kun hän oli saanut talouden teilipyörät rullaamaan kitkattomasti! Onneksi rahakirstunvartijan työunivormuun kuului moottorikäyttöinen happokranaattitykki, jolla talousrikolliset pyyhkäistiin pois muonavahvuudesta. Yksi veto liipaisimesta ja seinille lörtsähtelisi muonavahvuudestapoistumisriekaleita.

Kävi kuitenkin niin yllättävästi, että silmänräpäystä ennen oikeuden toteutumista kylän ylpeys eli namutehdas muuttui kokonaan energiaksi valtaisassa räjähdyksessä. Paineaalto heitti hölmistyneen delegaation ulos ja sieltä sitten majataloon tuopin ääreen miettimään mitä vittua äsken tapahtui. Tämäkö oli kylän loppu? Keskellä raittia oli järjetön kraateri ja puoliksi palaneita karkkipapereita sateli taivaalta varmaan viikon verran. Ei tehdasta, ei verotuloja. Ei karkkia, ei hammaslääkäreitä. Ei perkele, ei saatana. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita, joten niihin ei siis sitten enää ollut varaa. Piti tyytyä johonkin halvempaan vaihtoehtoon. Uutta tehdasta ei ainakaan rakennettaisi, sehän nyt oli selvä.

Kiitos pyyteettömien ja ahkerien kyläläisten, uusi tehdas valmistui seuraavana päivänä. Avajaisissa tarjottiin suussa sulavaa sokeritöhkää ja tehtaan pomo pyysi osan juhlijoista jopa ekskursiolle tuotantotiloihin nauttimaan lisää kansalaisluottamusta. Eipä heitä kyllä sen koommin nähty, mutta se selvisi vasta myöhemmin, kun sokerihumalainen konkkaronkka viimein konttasi kotiinsa: puolet väestöstä puuttui! Siinä missä vaari ennen horrosti keinutuolissaan oli nyt vain vaariton keinutuoli. Teini-ikäisen mopohuligaanin huone ammotti tyhjyyttään. Noita-akan apupiika loisti poissaolollaan muutenkin kuin taikakeinoin. Maantierosvojen uljas joukkue oli harventunut radikaalisti. Takapihan kersalauma oli kadonnut kokonaan. Nyt ei kaikki ollut ihan kunnossa.

Kyläpäällikön oikea käsi, rahakendonvartija Kirstu D. mobilisoi heti byrokraattiarmeijansa ja ehti illan pimetessä tehtaanjumalan palatsille. Konetykkiä ei voinut nyt käyttää, sillä katoamiset piti selvittää kuulusteluilla. Rimpuileva pohatta kannettiin lähes yhtenä kappaleena kylän posliinisen tuomioistuimen eteen ja naulattiin haastattelutelineeseen. Syytetty oli selvästikin syyllinen, mutta jotenkin hänen onnistui vakuuttaa tuomaristo päättämään toisin. Krenkku oli tapahtumahetkellä onnistuneesta pidätyksestä johtuen hieman vitullisessa kännissä, joten hän ei pystynyt myöhemmin muistamaan kaikkea. Jotain autoa siinä peruuteltiin ja laakerikuulia syötiin. Oikeusistunnon päättyminen täysin vastoin odotuksia nosti hörppytiheyttä ja kohta pettynyttä virkamiestä vietiinkin KRP:n sammumisasemalle, vaikka oikeammin hän olisi kuulunut jätteenpolttolaitoksen (hedelmä- ja) vihannesosastolle.

Oikeus oli puhunut ja siihen oli kyläläisten tyytyminen - ainakin virallisesti. Epävirallisesti joukko luutuneisiin lakipykäliin kyllästyneitä sosiopaatteja otti kerskailevan tehdaspyhimyksen käsittelyynsä ja rusikoi tohjoksi. Jäännökset haudattiin kylän rajalle paikkaan, jota oli helppo ja turvallinen pommittaa päivittäin. Toimintamalli oli jossain määrin ylimitoitettu ja haudasta kuuluikin tukahtunutta kritiikkiä. "Ei saa olla retku!", huusi Köhkö pelkkää vittumaisuuttaan ja jäi odottamaan kehukaljoja hyvästä letkautuksestaan, mutta tulikin vaan se syöpä sitten.

Kasvain päässä tai ei, Kendo ohjasti sivilisaation huippuunsa. Se oli helppoa, sillä tehdas oli edelleen pystyssä, mutta väestöä ei enää kadonnut. Vaivaisessa kahdessa viikossa kylä kasvoi aivan pajupuskiin asti ja teknologiset harppaukset olivat suorastaan ja ikävä kyllä mielikuvituksellisia. Saatuaan kaiken kuntoon K päätti järjestää karamellitehtaan pihassa juhlat, jossa muisteltiin ammoisen makeisdespootin tuhoa näytelmän keinoin. Pyykkärimuorilta käytiin varastamassa lakana, josta veivattiin olkitäytteinen nukke. Sitä sitten mätkittiin pesismailoilla ja lausuttiin vakiintuneita mantroja. Kun nukke oli säädetysti saatu mukiloitua kappaleiksi, näytelmä loppui ja Kesko piti pitkän ja piinallisen huonon puheen. Yleisön huomio alkoi harhailla ensimmäisen tunnin jälkeen eikä ollut ihmekään, että jotkut olivat hoksanneet tehtaan ikkunassa aavemaisen hahmon. Sen oli pakko olla edesmenneen johtajan rauhaton sielu, joka nyt kummitteli toimistossa.

Kednon paasauksen jatkuessa muu porukka otti kättäpidempää pidempään käteensä ja lähti tekemään henkiolennosta selvää. Tämä ilta päättyisi viinin ja laulun sijasta lopulliseen kostoon!