Karamellitehtaalla oli jännät paikat, kun poppamiehet kehittivät uutta tuotetta kansalaisten pään menoksi. Laillisuusperiaatteisiin keskittynyt papisto tosin suositteli leipomaan aavistuksen miedompaa velliä niin, ettei heti henki lähde. Kendon Karamellitehdas oli joka tapauksessa aina ollut raskaasti voitollinen ja vaikka suurin ansio oli tietysti itsellään tehtaanjohtajalla, tuolla makeismaailman kehäketulla ja liiketalousässällä, jolla oli hihassaan useampikin guru, ei voida kiistää, etteikö Kendon Karamellitehtaan Kondiittorikoulu tullut heti hyvänä kakkosena. Sen liukuhihnalta suollettiin suussa ja suolistossa sulavien herkkujen lisäksi toinen toistaan pätevämpiä sokeritekniikan maistereita. Heidän avullaan Kendo valloitti koko kansan makunystyrät, täytti hampaat peikoilla, alensi ruokahalua ja nosti varsinkin kyläyhteisön nuorimman neljänneksen huiman tuotteliaaseen sokerihumalaan, jonka voimin tehtaan alipalkatuin neljännes eli juurikin em. nuoriso paiski töitä hullunkiilto silmissä. Rahantuloa ei voinut estää eikä K sitä oikeastaan halunnutkaan.

Eikä kerskakulutusta voi pitää yllä, jos karamelleistä saatava rahavyöry kuivuu kasaan. Kuvottavaa! Eli jos asiakkaat selviävät karkkipäivästä suhteellisen ehjin nahoin, he saattavat kiikuttaa vähät roposensa toisenkin kerran herran kouraan. Tehtaan uutuudet piti siis altistaa kriittiselle raadille, mistä syystä papit taisivat tällä kertaa olla oikeassa. Kondiittorikisällit puolestaan oppivat edeltäjiensä harha-askelista ja mikseivät myös omistaan joutuessaan testiraadin toimitsijoiksi. Koemaistajaisia pelättiin hiukan ja siksi taustalle laitettiin soimaan rauhoittavaa rummunkumistelua ja aavemaista muminaa.

Luonnollisesti ylimpänä tuomarina toimiva K-tehtailija K-ndo D seurasi tarkasti, kuinka tuliterät herkut jaettiin raatilaisille. Olipa heillä siellä monenmoiset muusit purtavana, mutta vaikka äitelät tuoksut saivatkin tehtailijan suupielet kimmeltämään kuolavanoista, taustamusiikki alkoi viedä mielenkiintoa oudoille poluille. Hypnoottisen jyskeen seasta kuuluva messuaminen toi mieleen ne ajat, kun tehtaalla oli riehunut ruttoepidemia ja kendiittiluostarin munkit olivat yrittäneet häätää pahahenkiä loitsuillaan (epäonnistuneet yksilöt päätyivät rasvakeittimeen) ja apotti, itse kuuluisa Narullah Roiqqumaz, oli viskonut pyhää sokerivettä tehdassalin ovenpieliin. Sokerivedestä puolestaan tulivat mieleen käymisreaktiot ja niiden kautta tehtaan oma panimo. Eipä siis aikaakaan, kun K huomasi olevansa matkalla luostarin morbitorion kautta tehtaan panimon tehtaanmyymälän panimoravintolan tehdasmaisen anniskelualueen ravintola- ja ulosmyyntituotteiden pariin. Täällä ei Kondiittorikoulun opiskelija-asuntojen tapaan tislailtu takkapuista mitään halko-olia, vaan pöytään kannettiin rehellistä simaa. Kezno olisi kohottanut itselleen maljan, mikäli hänellä ei olisi ollut niin kova kiire häivyttää koemaistajaiset muististaan.

Aika pian näyttikin jo suhteellisen hyvältä, mutta sitten simassa olleet rusinat alkoivat käydä pötsinpohjalla ja tuottaa häiriöitä ja harha-aistimuksia. Vainoharhaisuus nosti päätään, itsekritiikki romahti ja hallusinaatiot täyttivät lähiympäristön. Jossain vaiheessa paikalle tepasteli jopa konjakkihärkä. Mitähän seuraavaksi? Kiljuhanhi? Tällaista menoa kun aikansa katseli silmät ristissä, sortimenttaus alkoi riittää. Panimon työläiset antoivat selvästikin ymmärtää, että herra on hyvä ja nauttii vaan, mutta rajansa se on teollisuusruhtinaallakin. Hän päätti hoiperrella uusien illuusiokavereidensa kanssa toimiston baarikaapille selvittämään päänsä. Reissu jatkui vielä edemmäskin, mutta aivojen tallennuskapasiteetti oli ilmeisesti ylitetty eikä reikäkorteille jäänyt sanottavampia todisteita.

Aamulla kävi ilmi, ettei T-Kendo suinkaan ollut ainoa, joka oli livennyt synnittömästä elämästä ja rypenyt maallisessa hurmassa. Koekondiittorit olivat nimittäin osoittaneet, että heidän opinahjonsa ei ollutkaan mikään tavallinen ahmattikoulu tai imaisutaidon lukio, vaan täysverinen mestaripaja. Testimaistajaiset olivat jossain vaiheessa lähteneet käsistä ja koko kondiittorikoulu oli muuttunut savuavaksi raunioksi. Eloonjääneitä tuskin oli, sillä kaikkialla leijaili myrkyllistä huurua ja henkilökemialle vaarallista happidioksidia. Mitä ilmeisimmin jokin oli mennyt uutuusherkkujen reseptissä hiukan pieleen. Koulun katto oli ennen höyrystymistään lentänyt luostariin ja poistanut tarpeen varata eläkerahoja sen asukkaille. Luostarin katto oli puolestaan romahtanut panimoravintolaan, jonka simatynnyrit olivat räjähtäneet, kaataneet tehtaan savupiipun ja aiheuttaneet sokeripulssin, joka oli tuonut mukanaan makeanveden kaloja riesaksi asti. Ne sitten taas motittivat harvat jäljelle jääneet työläiset tehtaanpihan nurkkaan ja pitivät peijaisia. Kaamea rääkynä houkutteli paikalle raatokärpäset ja pian niiden pandemiaa lupailevat munat vierivät jokaiseen haavaan ja ruumiinaukkoon täyttääkseen tehtävänsä.

Ihan tällaista aamuherätystä Kendo tuskin oli odottanut, saati toivonut, mutta niinhän sitä sanotaan, että turha on pyllistää kun pöksyt on jo housuissa. Tekevälle sattuu.