Työviikko Kendon Karamellitehdas -tehtaalla oli päättynyt johtajan itsensä nöyryyttävään oikeussalitappioon. Se ei ollut ihan hirvittävän harvinaista, mutta joka kerta se kasvatti kostolistan pituutta. Hän oli kehittänyt mielestään viekkaan tavan vähentää henkilöstökuluissa ottamalla riveihin kerjäläisiä, huutolaisia ja eläkeläisiä, jotka eivät olleet tottuneet käyttelemään rahaa, joten palkkaakaan ei siis tarvinnut maksaa. Muut saivat tylysti irtisanomisilmoituksen, mikä ei nyt sitten jostain syystä muka ollutkaan hyvä asia. Käräjähaastehan siitä rätkähti, mutta Kenska luotti kylän basaarista löytämäänsä kuurojen etujärjestön kustantamaan Oikeutta kirveellä -pistekirjoituspergamenttiin, jonka mukaan nyökkäys on paras puolustus. Lakimiesten apua ei näin vahvalla taktiikalla tarvittu ollenkaan.

Pikaoikeudenkäynnissä työntekijät ilmoittivat, etteivät suostu enää tottelemaan heille ylhäältä karjuttuja käskyjä, ja kun syytetyltä kysyttiin omaa arviota syyllisyydestä, pölvästi murskasi puolustuksensa innokkaasti nyökkäilemällä. Tuomarin nuijankopautuksella pomoukko määrättiin peruuttamaan irtisanomiset; tappion karvainen kalkki heitettiin hänen naamalleen kuin ruoantähteet kerjäläisille.

Kerrassaan vittuuntuneena K päätti mennä jäähdyttelemään hermojaan tehtaan torniin, jonka huipulle oli rakennettu tällaisia tilanteita varten kätevä retriittipiste. Tornin ensimmäisestä versiosta oli rakennusfirman myyntitykin mainospuheista huolimatta tullut polvenkorkuinen kumitötterö, joka ei suinkaan herättänyt kansan syvissä ja tummissa riveissä kunnioitusta, vaan lähinnä säälinsekaista häpeää. Toinen versio sentään jo kohosikin aiheellisen reklamaation jälkeen kahdeksan kilometrin korkeuteen. Leveyttäkin tuli sen verran, että jokaiselle askelmalle mahtui tyylikäs sohvakalusto. Seinät oli koristeltu viimeisimmän muodin mukaisesti Kendon muotokuvilla, joiden kehyksissä hehkuivat timantit, ametistit ja kaatuneiden vihollisten kultahampaat. Kyllä nyt kelpasi vaikka itse Kalaksin Emäkunkun tulla ihailemaan!

Tornin huipulla oikeussalifiasko alkoi vähitellen unohtua. Eväsrepusta löytyi termospullollinen taskulämmintä juotavaa, joka oli maisemien ohella omiaan viemään tuleentuneet ajatukset pois arjen taisteluhaudoista. Kyytipojaksi KD oli kahmaissut repun täydeltä muikeaa makusteltavaa, josta ikävä kyllä ympärillä pörräävät oudot otuksetkin olivat kiinnostuneita. Sellaisia hän ei ollut ennen nähnytkään: ne ilmestyivät valkoisten kalkkikuplien sisältä, lehahtivat ilmaan ja pysyivät siellä ihmeellisten epäkiinteiden siipiensä avulla. Paremman tiedon puutteessa hän nimitti niitä atmoshybrideiksi, jotka alkoivat tehdä vähän liiankin läheistä tuttavuutta matkaeväiden kanssa. Kempo vihtoi niitä pumppurevolverinsa perällä loitommas, mutta sehän vain innosti niitä lisää. Ilmassa riehuvat hybridit tekivät koukkauksia yhä lähemmäs karkkisäkkiä, kunnes yksi niistä lehahti hänen päälaelleen ja posautti molemmat silmät puhki päänsä etuosassa sijaitsevalla luupiikillä. Samalla tarmolla menivät myös tärykalvot ja taidettiinpa vielä nenästäkin näykkäistä.

Ennenkuulumattoman röyhkeää! Supistetulla aistipatteristolla varustettu tehtaanjohtaja hoippui sokeana ja kuurona askeleen sinne, askeleen tänne, kunnes horjahti torninhuipun reunan yli (kaiteet olivat turhaa ylellisyyttä). Välittömästi häneen tarttui salaperäinen voima, joka alkoi kiskoa häntä alaspäin. Aluksi se ei tuntunut oikein miltään, mutta sitten vauhti kiihtyi ja Kendon yleinen tunnetaso lähti selvään laskuun. Periaatteessa putoaminen oli vain paikallaan leijumisen rajoitettu versio, mutta silti se aiheutti ainakin lievää tyytymättömyyttä. Kahdeksan kilometrin putoamiseen menisi hyvä tovi ja sellainen toki tarvittiinkin, jos halusi laatia pätevän pelastussuunnitelman. Ensimmäisenä tuli mieleen huutaa työläisiä kaivamaan ison montun tornin juurelle ja täyttämään sen vaahtokarkeilla, mutta kuinka karkeilla? Luultavasti siitä ei kuitenkaan tulisi mitään, koska oikeuden päätöksen mukaan ylhäältä huudettuja käskyjä ei toteltaisi.

Mitä siis pitäisi tehdä? Atmoshybridit pysyttäytyivät ilmassa räpyttelemällä ulottimiaan, mutta Kenkun tapauksessa se ei oikein toiminut. Repaleiset tuijo- ja tärykalvot lepattivat jonkinlaisina jarruvarjoina, mutta eipä se vauhti siitä suuremmin hiipunut. Nyt sentään henki kulki paremmin, kun röörit oli rassattu oikein kunnolla. Pian henki vapautuisi lopullisesti, jos tähän pystysuuntaiseen hosumiseen ei löytyisi ratkaisua. Vaatteista ei ollut käsiä suurempaa hyötyä, sillä mukaan oli sattunut sen oikeusjutun jälkeen vain räkäinen lannevaate ja sanoinkuvaamattomassa kunnossa olevat sukat.

Putoaminen päättyisi kyllä aikanaan, viimeistään tehtaan pihalla, jossa siivouspartio oli jo varmasti valmiina luuttuamaan muusit pois kivetykseltä, jahka johtaja suvaitsisi saapua. Nyt kun muuten asiaa ajatteli tarkemmin, tornin yhdellä seinustalla oli henkilöstöruokalan käymälän avokaivo, josta tehtaan salmiakkiplantaasille noruvan ammoniakkipuron ylle oli jostain pomolle itselleenkin hämäräksi jääneestä syystä viritetty sähköistetty verkko. Oliko se niin, että sähkö kumosi putoamiskiihtyvyyden? K ei muistanut.

Ei kuollakseenkaan.