Karamellitehtailija Kendo D. heräsi hampaitaan pureskellen siihen tietoisuuteen, ettei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin yhtä asiaa, lakritsia. Jo pelkkä sängystä nouseminen muodostui mahdottomuudeksi, kun päässä pyöri vain tuo synkeänmusta namujötky. Jottei suttaisi petivaatteitaan toisenlaisella jötkäleellä hän pyörähti oman näkemyksensä mukaan lakurullien päällä lakritsilattialle ja lähti ryömimään kohti lakritsaalista ulkohuonetta. Jossain puolimatkan kohdilla mustat herkkunivelet kuitenkin pettivät ja kitkeränmakeilta huulilta kirposi avunhuuto: "Lakua!".

Onneksi tehtaan sisäinen sotilaspoliisipartio kuuli johtajansa ahdingon ja hyökkäsi pistimet tanassa makuukamariin. Knekku saatiin pelastettua noin 2,20572 metrin päästä sekä lähtö- että päätepisteestä työntämällä herrasväen edustajan suuvärkkiin maistuvaa pikimustaa mujua, minkä jälkeen hampaattomasta kidasta kuului pelkkää vaimenevaa lepertelyä. Iltaan mennessä tilanne olikin normalisoitunut ja Kendo pystyi ajattelemaan myös sahtia ja ehkä jonkin verran myös myötätuntoisia ilmiöitä kallonluiden sisällä. Omasta hyväntahtoisuudestaan herkistynyt tehdaspyhimys kastoi sulkakynän kärjen mustepulloon ja alkoi kirjoittaa hänet pelastaneen partion jäsenille varsin ansaittuja kiitoskirjeitä. Niitä syntyi kuin liukuhihnalta Kendon vollottaessa massiivisen empatian vallassa, mutta myös kipeytyneen kirjoitusranteen takia. Loppusuoralle päästyään hän suorastaan kirkui tuskasta nivelten, rustojen ja ohjausvaijereiden rutistessa, ja musteen, kyynelten ja vaseliinin roiskuessa paperille. Kyllä se on totta, että kirjailija tuntee elävänsä vasta uuvuttuaan hengenpalossa.

Saatuaan kipu- ja tekstikiintiön täyteen Kenksa alkoi epäillä jonkin olevan vinossa. Tuotannollisista ja taloudellisista syistä jäteöljyllä pyörivän höyrygeneraattorin savupiippu oli yksi ehdokkaista, samoin yllättäviä baarikäyntejä varten toimiston seinää vasten nostetut tikapuut, mutta todennäköisin oli hänen oma käsialansa, joka kenotti sitä pahemmin, mitä enemmän porukkaa piti kiitellä. Tietysti moisen myötätuntoilmiön voisi kuitata vaikkapa...

... lakritsiherkulla! Siinä se taas tuli, avainsana. Ja saman tien aivot lähtivät laukalle, kuten myös K, jonka askeleet veivät karamellitehtaan salaiseen paniikkitilanteita varten perustettuun yksikköön nimeltä Karamellitehtaan Innovaatio-, Motivaatio- ja MoniOsaamisResurssi eli KIMMOR. Siellä tiedemiehet olivatkin jo kehittäneet oivan lääkkeen tähänkin vaivaan (hieroen käsiään diaboolisesti yhteen). Useimmat keksinnöt olivat nerokkaan yksinkertaisia ja niin oli tämäkin: Kezman käsialasta otetaan muotti ja sillä valetaan (lakritsista) kertakaikkinen leimasin iänikuisten kiitollisuuslisenssien kruunaamiseen. Jättiläishieno homma! Ainoa ongelma tässä oli se, että Knd:n käsi piti upottaa kiehuvaan lakupataan siksi aikaa, että karkkimolekyylit kovettuvat oikeaan muotoon.

Hiukan huonosti ohjeistettu karkkikeisari ei onnistunut työntämään kättään muottipataan, vaan kaatui sinne kokonaan ja näki vielä ennen löysään laavaan sujahtamistaan KIMMORin tiedevonkaleiden messevät ilmeet. Tästä oli tulossa aivan uusi aallonpituus jo ennestäänkin laajaspektriseen töppäilykulttuuriin. Kuplivankuuman massan puristuksessa K ehti hyvin miettiä maksimimahdollista joutumistaan sinne ns. alakerran kuumaan paikkaan eli käytännössä kellarin kylmähuoneeseen, jonka jäähdytysjärjestelmä toimi kylmälaiteasentajien lievän lapsuksen takia nurinkurisesti, mutta yllättävän tehokkaasti täysin päinvastoin kuin oli tarkoitus, mistä syystä kellarissa riehui nyt magmahelvetti. No, K päätti kuitenkin viedä prosessin loppuun ja pitäytyi kiehumasta elävältä tuossa varsin maistuvassa möhnässä. Parin tunnin päästä hehkuvanpunainen törppö nostettiin lähes kokonaisena kuiville ja taputeltiin tyynnyksiin. Muotti saatiin kuntoon myöskin ja siihen alettiin saman tien valaa lakritsia. Tuloksena oli valtava määrä kopioita itse Tehtaankendosta, jotka sopivat kiitoskirjeiden vastineiksi kuin nakutettu.

Totuuden nimessä lakupatsaiden naamatauluissa oli sen verran karmiva ilme, että siinä missä teräshermoisimmilla saattoivat jalat vatkata, herkimmät sätkivät parkuen oksennuslammikoissaan. Jotain piti ilmiselvästi tehdä, ettei lahjusten vastaanottajien psyyke leviä kuin marmeladi vohvelin päälle. Olipa herkullinen mielikuva jopa karamellitehtailijan mielestä ja hänen piti suorastaan nipistää itseään, ettei olisi luistanut muotokuviensa tärkeästä jälkikorjailusta. Ne piti ehdottomasti saada lähetyskuntoon eikä ajatella vohvelien aavistuksenomaista suolaisuutta, reunojen rapeutta, sisälmysten maistoelimiä hyväilevää mehukasta pehmeyttä, vaniljaisen viettelevää tuoksua ja voikylvyn syntistä rapeutta. Äkkiä suurtalouskeittiöön kokkaamaan!