Eräänä päivänä Kendon linnanporttia kolkutettiin rajusti ja vartijat päästivät sisään ratsulähetin. Tämä otti saappaanvarrestaan viestikäärön, joka toimitettiin linnanherralle. Lähettäjä oli Kendon henkilääkäri, joka oli viimeviikkoisen suoneniskennän roippeista saanut viimein tehtyä fataalin diagnoosin: asiakkaalla oli hyperkuloosi. Verinäyte oli niin saastunut, että se piti viskata köyhille. Olisi parempi, jos Kernu itsekin hyppäisi ikkunasta, niin säästyisi kammottavilta, pitkittyneiltä tuskilta. Alkuvaiheessa tautia tuskin huomaisi, mutta jo muutaman viikon päästä alkaisi irtoilla raajoja ja päitä. Se oli sen verran loukkaavaa tekstiä, että K päätti irrottaa lekurin pään kivi-paperi-sakset -metodilla. Vasta sitten termi "henkilääkäri" olisi paikallaan. Sitä varten piti lähteä ulos. Yök.

Kekka konttasi esiin vakijemmastaan sängyn alta ja komensi palvelijat pukemaan ja kantamaan herransa ulko-ovelle. Siitä eteenpäin hän suvaitsi liikkua omin voimin. Kesmo siis kuljeskeli kartanonsa mailla rubiininuppiseen kävelykeppiinsä nojaten, vihelteli ja tervehti rahvasta. Tätä hommaa kun teki toistuvasti, kansa alkoi tottua hyväntuuliseen kapitalistisikaan ja vauhkon pakenemisen sijaan rupesi vilkuttamaan takaisin. Siitä tuli itse asiassa niin suosittua, että maalaismoukat perustivat Yleisen Moikkailukerhon, joka sai valtavasti kannattajia ja virallisen aseman kodinturvajoukkoina. Yleiset moikkailijat kiertelivät öisin talonpoikien kodeissa ja raahasivat satunnaisesti valittuja uhrejaan mukaansa tehdäkseen heille epämiellyttäviä tempauksia ja jekunpoikasia.

Mutta voi vittu. Suosio kasvatti väistämättä kateutta ja pian paikkakunnalla syntyi vastavoima nimeltä Geneerinen Tervehdysklubi. Eipä aikaakaan, kun YMK ja GTK olivat napit vastakkain joka asiassa. Kun toinen halusi padota joen rakentaakseen myllyn, toinen suorastaan ruoppasi sen. Toinen alkoi haravoida miinoja pelloilta ja toinen tietysti kylvi niitä lisää. Lentokieltoalueistakaan ei oltu yksimielisiä, vaan ilmatorjuntaa keskitettiin mielivaltaisesti sinne sun tänne. Päätti toinen sitten mitä tahansa, toinen kielsi sen automaattisesti.

Tilanne kiristyi vähitellen siihen pisteeseen, että tulitaistelu oli väistämätön. Iloinen tervehtiminen vaihtui lunttupyssyjen paukkeeseen ja Hei vaan -huudahdusten takaa kuului haavoittuneiden ja vainajien korahtelu. Viikossa kilpailevat tahot olivat teurastaneet toisensa ja jäljelle jäi vain se järjestäytymätön kuona - Kendo D. etunenässä - joka oli liian kehitysvammaista liittyäkseen mihinkään järjestöön. Koska suurin osa linnan palvelijoista oli moikkaillut itsensä kylmäksi, huushollaus päättyi ja rapistuminen alkoi. Seudun suurin työllistäjä, karamellitehdas nimittäin, pisti lapun luukulle, kun proletarian edustajat kyörättiin joukkohautoihin. Yhtäkkiä rikkauksissa kylpenyt Kenny olikin keppikerjäläinen. Avaruussodissa voitettu hulppea kartano meni vasaran alle ja äijä itse heitettiin sioille. Kaikki tämä vain siksi, että Kekra oli ollut ystävällinen maalaispaskasakille.

Sikalan töpselikärsät olivat tietysti nälissään, koska kartanon pehtoori eli rehurenki oli muussattu moikkailutaisteluissa. Röhkijät kävivätkin kauhistuneen ex-linnanherran kimppuun ennennäkemättömällä riemulla ja raivolla. Ensin herkuteltiin rasvaisimmat osat, kuten maksa ja nenä, ja siirryttiin vähitellen ruhon halvempiin osiin. Viimeisenä meni päänahka á la skalppi ja vihreä tukanretale. Kunnallinen jätepalvelu lapioi luut kottikärryyn ja kuskasi hautausmaalle. Sentään. Ja lähtihän se hyperkuloosi samalla.

No, oli siellä aluksi vähän ankea tunnelma, mutta äkkiä siihen tottui. Luuran K oli aikanaan harrastellut kaikenlaista ja muun muassa kerännyt mädäntynyttä läskiä kanootteihin. Siinä mielessä naapurihautojen asukkaat olivat tuttua tavaraa. Käytännössä Kensmannia ei ollut haudattu ollenkaan, vaan kipattu sekavaksi kasaksi hautausmaan portinpieleen. Virallinen vainajastatus puuttui, mutta se ei missään tapauksessa estänyt kerjuu- ja näpistelyhommia. Yöllä hautaläskiä oli suorastaan lapsellisen helppo pölliä jääkairan ja märkäimurin kanssa. Päivällä taas luonnistui rääppiäisten anelu sisuuntuneilta omaisilta. Kumma kun kukaan muu ei ollut keksinyt näin mainiota elinkeinoa!

Ja taas onnistuminen aiheutti katkeraa kateutta. Hautausmaan kiviaidan takana alkoi hiippailla karhumainen hahmo massiivisehko leipäveitsi kourassaan. Se oli lehdistön Slaissaajaksi nimeämä koko kansan henkilökohtaisten terveysongelmien pääarkkitehti. Luultavasti suurin osa hautausmaan asukkaista oli päättänyt päivänsä ja yönsä juuri Slaissaajan tuotantolinjoilla. Viipalointi helpotti Kensmon ihraharrastusta, mutta toisaalta häntä vähän pelotti joutua leipäveitsen terävälle puolelle. Kyllä ne pelkät luutkin kärsivät, kun oikein kunnolla sivellään. Pelkoa suitsiakseen Krankka käytteli laardikiljua ja kaatoi sotkua sisäelinten puutteessa suoraan aivokoppaan. Oli siellä sen verran jotain töhkää jäljellä, että silmäkuopissa sumeni. Pysyvästi holtiton varomattomuus ja jopa Kendon itsensä mielestä erityisen kuvottavan liejun "nauttiminen" pääsivät nyt tappelemaan. Tuloksena oli aidanviertä ryömivä ääliö, joka välillä ölisi jotain kauhistuttavan noloa ja välillä suhisti itseään hiljaiseksi. Ja kun tilanne ei tästä enää olisi muka voinut pahentua, läskimetanolin sokeuttama herra K konttasi suoraan juuri kaivettuun hautaan.

Oman aikansa se otti, että viina paloi luustosedän kupolista maksan puuttuessa. Varsin sopivasti paikalle marssi saattoväki, joka heivasi tuoreen vainajan eli maahanmuuttajan monttuun ja vaikka kuopan pohjalla retkottikin luuranko, jonka silmäkuopissa paloivat siniset avoliekit, väestö oletti sen ikään kuin kuuluvan rekvisiittaan. Loota senkus multiin ja hiukan kariketta päälle, niin kyllä siitä kalu tulee. Harmi vaan, että Kentsun päänuppi halkesi läskilaatikon osumasta. Se otti päähän, muttei ollut ensimmäinen kerta. Etuhampaatkin menivät poikki, koska makuuasento oli siinä mielessä otollinen. Kyllä näemmä sai monena olla.

Tällä välin Slaissaaja oli tajunnut miten hautausmaan portista mennään sisään ja kuljeskeli nyt luutarhan käytävillä kaikille tuttu keittiöinstrumentti yläottimessaan. Onneksi ruumisarkku peitti päähenkilön, joka kaikesta paitsi omasta pahuudestaan tietämättömänä nytkähteli taakan alla. Arkun pohjalautohin tulleesta halkeamasta tihkui kuitenkin ruumismehuja, jotka Kerna speksasi kyllä syntisen herkullisiksi, mutta jotka aiheuttivat samalla palovaaran tipahdellessaan liekehtiville naamaluille. Virvatulet lähtivät hitaasti leviämään, tarttuivat sitten hanakasti hautaonkalon kaksoisasukkaisiin ja roihahtivat pian korkeiksi lieskoiksi. Paikalla vielä maleksiville omaisille se tuli pienoisena yllätyksenä, mutta Slaissaajalle se toimi majakkana. Kohta jo saatanaa huutaen hän luovikin paikalle ja aloitti hirvittävän leipätyönsä.

Tällaisesta ahdingosta selvittyään Kendoz päätti lähteä vähän rauhoittumaan. Kevyt hiiva-aamiainen rantakahvilassa laski stressitasoa, mutta kiihdytti samalla kroonista nestetasapainohäiriötä. Mitäpä jos ryöstäisi viinakaupan? Entä jos sukulaiset näkevät? Onko se muka jossain kielletty?