Tehdaskaramellittäjä Dendo K oli saanut koko kuluneen tuotantokauden hälyttävän huonoa palautetta tuotteistaan. Eräskin entiseksi kanta-asiakkaaksi tunnustautuva raato kirjoitti sairaalasta kirjeen, jonka mukaan nykynamuset olivat suoraan helvetistä. Varmaan jonkin verran asiaan vaikuttivat esansseina ja väriaineina käytetyt teollisuusliuottimet ja kasvaimet. Mutta kuluja oli pakko joka tapauksessa puristaa alas keinolla millä pahansa. Näin vakuutteli tehtaan talousosasto, johon ei kuulunut Kenwon lisäksi ikävä kyllä ketään muita. Huono oli itselleen kenkää antaa, joten karamellien sijaan kilometrejä pääsivät valmistamaan kaikki muut.

Viikko siinä menikin, ettei kentältä kuulunut ruikutusta lainkaan, mutta sitten K tajusi sen johtuvat siitä, ettei tehdas tuottanut sattuneesta syystä enää mitään. Kenen vika SE sitten oli ja kenelle nyt piti antaa lähtöpassit? Tällaista se oli johtaa tehdasta täyteenkilpailluilla markkinoilla. Vitutti niin, että silmämunat puhkesivat.

Ei auttanut muu kuin kääriä hihat ja ruveta itse suorittamaan työntekoa. Ensin piti tietysti löytää se tehdas. Urakka meinasi tainnuttaa johtaja-raatajan, mutta onnistui hänen sentään päästä ulos toimistosta parissa viikossa. Onneksi tehdas olikin heti siinä toimiston ympärillä valmiina urakointiin. Vain raaka-aineet puuttuivat. Ja taito tehdä karkkeja. Tai ylipäätään mitään. Kannattikin siis lähteä helpommasta päästä ja ruveta tonkimaan sokrua ja siirappia jostain. Mistä? No, ulkoa!

Siellä se oli, ulko, ihan oven takana. Pelottavan iso paikka tuollaiselle hemmotellulle johtoportaan sikarinpössyttäjälle. Sinisessä katossa oli helvetillisen iso yleisvalo ja seinät niin kaukana, ettei niitä näkynyt. Tuuletus kyllä oli kunnossa ja välillä ilmankostutin riemastui toimimaan vähän liiankin tehokkaasti. Laiskan siivoojan jäljiltä nurkissa pyöri kaikenlaista paskaa: vihreää nukkaa, korkeita sisäpalmuja, luonnonvesilätäköitä ja epästandardin muotoisia koristekiviä. Vähitellen - jätetään nyt sanomatta kuinka pian - kokonaisuus alkoi kuitenkin hahmottua myös Suurelle Johtajalle. Tehdas seisoikin erillisessä puistossa, jota ympäröi rutikuiva aavikko. Kaikkea sitä keksitäänkin.

Itse asiassa nyt kun ruvettiin oikein ajattelemaan, mieleen muistui tehtaan perustamisajat. Joku oli keksinyt, että viidakon alla olevassa peruskalliossa oli massiivisia marenkiesiintymiä. Sitten paikalle oli ängennyt itse Kerkku ja perustanut karamellitehtaan. Viidakko oli raivattu pois tieltä ja maaperästä oli alettu möyriä ylös herkkua. Koneet louskuttivat yötä päivää syytäen liukuhihnoiltaan toinen toistaan maistuvampaa pikkumakeaa. Ilmeisesti jossain vaiheessa raaka-aine oli loppunut ja tehtaanjohtaja päättänyt siirtyä synteettisiin vaihtoehtoihin. Viidakon paikalle oli jäänyt autiomaa ja työläisten paikalle tyhjä tehdas.

Pakko sitä makumassaa jostain oli saada. Kenturion heilautti hakun ja säkin olalleen, ja lähti harppomaan sorakasojen ja hiekkadyynien välistä kohti utuisena väreilevää taivaanrantaa. Sieltä löytyisi hyvin todennäköisesti uusi ja rikas toffeesuoni, jonka voisi kilkutella säkkiin ja pistää myllyt taas pyörimään. Teki oikein mieli nuolla suupieliään, mutta ne olivat kuvuneet aavikon tuulessa ja pudonneet pois. Matkan jatkuessa odottamattoman pitkänä muitakin osia alkoi irtoilla auringon paahtaessa täydellä tehoasetuksella. Viimein Kekso päätti pitää pienen tauon, kun kerran jalatkin jo tuntuivat löystyneen kuopissaan.

Taukopilliin puhallettuaan K nousi kuitenkin horjahdellen ja jatkoi matkaansa. Läkähdyttävä helle oli näemmä pistänyt kupolin pyörälle, joten hän ei ollutkaan tajunnut miten lähelle taivaanrantaa oli jo ehtinyt. Jopa niinkin lähelle, ettei tarvinnut kuin kävellä ovesta sisään. Nimittäin omaan tehtaaseensa. Voi nyt vittu.

Jottei enää toistamiseen kiertäisi kehää kirkkaasta valosta sokeutuneena ja muumioksi kuivettuneena, Kendo päätti ottaa riittävästi aurinkolaseja ja virvokkeita mukaan seuraavaan yritykseensä. Niitä löytyikin tehtaan löytötavara- ja takavarikko-osastolta. Rillit nenälle ja limuleka huuleen, niin johan saattoi Aavikon Ylitys 2.0 alkaa. Mukaan reppuun Kinksa latasi vielä rajun satsin ratakiskoja ja -pölkkyjä kuljettaakseen saaliinsa rivakammin takaisin tehtaalle. Malmivaunu vaan takaperstaskusta roikkumaan ja aavikolle!

Puolivälissä Kendo tajusi, että olisi voinut ruveta latomaan kiskoja jo matkan alussa eikä sitten vasta paluumatkalla. Olisi ollut harsomaisen kevyempi taakka kantaa. No, vedetään rautatietä sitten tästä eteenpäin, ei se sen vaikeampaa ole. Hitaampaa se tosin oli, kun piti olla niin vitullisen tarkka sen raideleveyden kanssa. Yö ehtikin laskeutua hiekkaerämaan ylle kauan ennen kuin taivaanranta tällä kertaa ihan oikeasti tuli vastaan. Johtajan ei sopinut tehdä pimeitä töitä, joten K riuhtaisi aurinkolasit naamaltaan, katseli sopivan leiripaikan yöksi ja ryhtyi purkamaan reppuaan. Siellä oli kuulkaa vaikka mitä: retkituoli yömyssyn nauttimista varten, retkiyömyssy, säilyketölkkejä, retkisuihku yöllisiä vesivahinkoja varten, retkivesipatja ja -tyyny. Retkiteltan ympärille löytyi vielä retkimiinakenttä pitämään uteliaat ja ahneet persepäät poissa.

Aamulla ihan kaikki oli varastettu, jopa edellisenä päivänä vedetty rautatie. Petetty ja itkuinen Kekku lähti konttaamaan kohti pelastavaa taivaanrantaa, joka onneksi oli jo suorastaan konttausetäisyydellä. Polvilumpiot ja takaraivo auringonpistoksesta sauhuten rääsyläinen pääsi vuorijonon juurelle viime hetkellä. Vaikka menetetty omaisuus pistikin ohjaustietokoneeseen turhia kierroksia, K tajusi kuitenkin selvinneensä äärimmäisestä rääkistä. Mutta mitä sitten seuraavaksi?

Sitä sitten, että joku oli pykännyt aavikon laidalle helvetillisen palatsin ja sattumoisin Kensu oli kontannut suoraan sen portille. Sen oli pakko olla jonkinlaista noituutta, jonka laadun ja värin hän aikoi ottaa selville. Mutta hyvä kun ovikello oli ehtinyt sanoa "king-kong", joukko epäsikiöitä oli rynnäköinyt ulos ja kaapannut rimpuilevan johtajan mukaansa. Hänet laahattiin palatsin suurimpaan saliin, jossa istui kukapa muukaan kuin yhteiskuntatieteiden ykkösvihollinen, rikollisen nerokas Tohtori Tuhataivo ovelana kuin pyy. Oli Kendokin joskus/aina nauranut mielipuolisesti, mutta Tohtori veti tällä kertaa pidemmän korren. Hän kuulosti siltä, kuin lauma mielenterveyspotilaita olisi lukittu häkkiin ja heille olisi kerrottu huvittavia anekdootteja. Nauru oli kieltämättä tarttuvaa ja pian Knedokin hytkähteli suu messingillä.

Näin hauskasti alkoi Kentsan vierailu Aavikkopalatsissa. Ikävä kyllä hänen hymynsä hyydytettiin viemällä äijä alas kellariin, johon Tohtori oli pystyttänyt ylivertaisen älynsä voimalla oman karamellitehtaansa. Siellä siis K-hahmo sai istua hihat heiluen ja tehdä tikkunekkuja. Ja jos ei tehnyt, tökättiin tikulla nekkuun.