Suuri juhlahumu oli lähestymässä ja tehtailijan ominaisuudessa Kendo päätti kehittää uuden karkkiherkun. Sitä mietittiin pitkään ja kosteasti, ja kun resepti oli lyöty lukkoon, nyherretty pergamentille ja talletettu turvalliseen paikkaan, oli aika ruveta kasaamaan tarveaineita. Mitäs niitä nyt olikaan?

Ei jumalauta, näinkö nopeasti ne unohtuivat! K ei muistanut kuin yhden - sokrun - ja sitä meni joka tapauksessa kaikkiin sortteihin. Varsinkin kiljuun. Senkään kittaamisen ei pitäisi nollata muistia näin vikkelästi, mutta oli tunnustettava, että nyt oli pääkopassa reseptinmentävä reikä. Onneksi se oli juuri kirjoitettu ylös ja jemmattu varmaan talteen.

Mutta minne?

Kirosanoja puhkuen Kendon piti siis ruveta kohnaamaan sitä helvetin reseptiä esiin. Taskussa se ei ollut eikä pöydällä, sama laulu lipaston ja piparipurkin kanssa. Se ei roikkunut naulakossa, pyykkinarulla, radion soittolistoilla, kaulassa eikä kattolampussa. Maton alta ei löytynyt mitään eikä sohvatyynyjenkään. Kukaan ei ollut naulannut sitä kartanon seinään eikä onneksi kartanonherran otsaankaan. Salaisessa avaruusbunkkerissa oltiin ihan kahvilla ja palvelusväen hökkelissäkin tarjottiin ei-oota. Juhla painoi päälle ja yltyvä paniikki toisaalta työnsi tavanomaista tuhoviettiä etäämmälle, toisaalta kiristi pinnaa entisestään. Se resepti oli löydettävä nyt HETI!

Oliko se sittenkin jäänyt mökkireissulla kaasujättiläisplaneetan kiertoradalle? Ei, se oli ihan tyhjä. Entä kantakapakan vessanpytty? Sinne tuli heiteltyä milloin mitäkin, mutta vesiperä sieltäkin tällä kertaa vaan vedettiin.
Yhtenä vaihtoehtona oli pois rosvojen ulottuvilta hyperavaruuteen sijoitettu lukollinen kassalipas. Ei sieltäkään reseptiä löytynyt, mutta jotain sentään, nimittäin loiselukoiden tuhoamiseen tarkoitettu nivussuihke. Suih, suih!

Mutta sitten seuraavaan kohteeseen, pankin kassaholville. Housunkaulukseen gangsterityyppisesti tungettu vasara ja suihke reagoivat keskenään aiheuttaen uusia paiseita alkuperäisten lisäksi hankaloittaen kävelemistä. Vastaantulijoiden näkökulmasta Kendolla olikin housuissa vähintään kaoottiset rusketusraidat, jos ei sitten jopa itse paakku. Koukeroinen sipsutus oli kieltämättä aika noloa, joten K yritti selvittää reissun mahdollisimman nopeasti, mutta päin vastoin kävi, kun housut valahtivat vasaran painosta kinttuihin ja koko kaameus paljastui lähiorganismeille. Ei riittänyt, että paiseet poksahtelivat valuttaen rutonmustaa visvaansa pitkin tehtailijan reisiä, vaan kaikkien piti todistaa vielä sekin hirvitys, kun kuolinkamppailunsa loppumetreillä nivusloiset pulputtivat sisälmyksensä kaiken kansan nähtäville.

Pankin ovella tuli sitten vastaan lisäongelmia. Vahtimestari äkkäsi pöksysoosin seasta vasaran ja oletti heti, että nyt on kyseessä ryöstö. Periaatteessa näin olikin, mutta käytännössä Kenxen oli tarkoitus vaan käydä kurkkaamassa talleholveissa, että oliko se resepti edellisen kännikeikan aikana ängetty toisen tai jopa kolmannen osapuolen hallintaan. Vaksilla oli ottaa käyttöön oma käytännöllinen vastauksensa ja sen sai KTK todella tuta; loppuosa pankkireissusta meni naamataulua kokoonkursiessa. Periaatteessa tehtaanjohtajalla oli jo suorastaan epämiellyttävä olo. Poks, poks!

Kensierron päänuppi oli hakkaamisen jäljiltä ihan paskana. Siinä missä yläkerta oli totta vie kalkkiviivoilla, alakerta vaati jo jonkinlaista huoltoa. Raajat sätkivät ja punainen neste valui. Sitä kuuluisaa reseptiä ei kuitenkaan löytynyt, mutta jotenkin tuntui siltä, ettei se ollut enää Kempsan suurin ongelma. Ryömiessään takaisin kartanoonsa hän sai kasapäin patologien ja ruumiinryöstäjien käyntikortteja. Ohikulkijat ottivat hatun päästään. Taivaalla kierteli haaskalintuja. Ilmeisesti kroppa veteli viimeisiään.

Kädet pystyivät onneksi vetelemään kropan turvaan kotipalatsiin. Vielä ei ollut peli menetetty. Muutamankin laastarin voimin tehtaan oma puoskari nimittäin onnistui paketoimaan pomosta vuotamattoman version, joten kadonneen reseptin etsiminen saattoi jatkua. Kylpyläosastoa ei ollut ratsattu vielä ollenkaan ja sinne Konkka nilkutti seuraavaksi. Jaaha, suihkut olivat taas syttyneet palamaan ja uima-altaassa poreili happo. Normaalisti siellä olisi kuulunut olla heiniä ja talikko henkilökunnan työpaikkaruokailua varten, mutta anomaliaan ehtisi puuttua sitten myöhemminkin. Etsinnän kohdetta ei löytynyt saippuakupista, siivouskomerosta, uimavalvojien komentotornista eikä höyryhuoneesta (sekin oli täynnä happoa).

Jäljellä oli enää tehtaan kylmävarasto, mutta sinne Kendo ei mielellään mennyt. Hän oli muistaakseen lukinnut sinne joskus jotain kamalaa ja sitten kiljupäissään unohtanut mitä. Ei kai se vaan ollut se jättimäinen monsteri, joka oli hiiviskellyt tehtaan takapihalla? Tai se kolmannesta ulottuvuudesta hyökännyt taistelusimpukka? Ehkäpä se ällötys, joka oli teeskennellyt olevansa rahastonhoitaja? Kun ei muista, niin ei muista. Pakko raottaa ovea ja katsoa.

Se oli kertakaikkinen vikatikki. Sisällä olikin täydellinen tyhjiö, joka imaisi Kernan saman tien ovenraosta yhtenä vellinroiskeena. Laastarien koossa pitämä johtajapomo päätyi leijumaan kylmävaraston pimeyteen hieman omalaatuisen muotoisena, mutta edelleen asialleen vihkiytyneenä. Kadonnut resepti oli tietysti huomiolistan kärjessä, mutta kakkoseksi rynni tietoisuus varaston sisällöstä. Se oli nimittäin täynnä karamellitehtaan kalikoiksi jäätyneitä työntekijöitä, jotka olivat röyhkeästi vaatineet parempia työoloja. Olipa itsekästä sakkia; ei ihmekään, että Kendoa oli pelottanut.

Pelko sai kuitenkin äkkilähdön, sillä hän hoksasi kadonneen reseptin ajelehtimassa jääpuikkoväestön seassa! Ongelma oli se, ettei hän voinut liikkua painottomassa tyhjyydessä eikä siis hakea palkintoaan eikä myöskään poistua paikalta. Johan pisti kinkkisen haasteen herralle. Kaiken lisäksi kylmyys alkoi vähitellen jähmettää Kekrun muutenkin minimalistisia elintoimintoja. Aivolohkojen tehokäyrä putosi vauhdilla, mutta ehti ennen simahtamistaan nähdä miten resepti kääntyi luettavaan asentoon: "Sokrua".