Mainostaminen oli ensiarvoisen tärkeää liiketoiminnalle ja tästä karamellityöstäjä Kendo D:kin oli kivuliaan tietoinen. Joka päivä piti tuhertaa aviiseja ja käydä lätkimässä niitä lyhtypylväisiin. Siinä tuli tenniskyynärpää helposti kipeäksi ja sormet sotkeutuivat vesiväreihin. Monta kertaa sitä kulkeutui naamaankin asti ja kylläpä muita sitten nauratti. Mainokset noudattelivat aina samaa kaavaa: julisteen yläosassa oli hymyilevä hammaslääkäri, joka ojensi poraansa kohti katsojaa. Keskelle Kenkka nyhersi tehtaansa nimen ja alareunassa oli suttuisia sormen- ja tuopinjälkiä. Taiteelliseen olotilaan päästäkseen tehtailijan piti nimittäin vetäistä keskivertoa tiukempi takakumara, mistä syystä jälki oli kohteliaastikin sanottuna irvokasta. Hammaslääkäri muistutti pahaenteisesti tarujen monstereita kolmine käsineen ja sarvineen eikä liekehtivää poraakaan voinut kehua kovin houkuttelevaksi. Ja vaikka tehtaan nimestä sai useimmiten selvää, se ei kuitenkaan riittänyt liiketoiminnan kasvattamiseksi.

Niinpä Keffa sommitteli takuuvarman itsekehukamppanjan. Hän otti juosten vauhtia kylän lentokentältä ja ponkaisi korkealle ilmaan vetäen perässään viiriä, jossa komeili em. hammaslääkäri ja teksti "hy vVää karkia". Lisäksi hän kailotti megafoonin kautta lupauksiaan parantaa tuotteidensa laatua ja tehdä niistä vähemmän pemppuisia. Pempukkuutta voisi hyvinkin vähentää siirtämällä karamellisoitumisprosessi pois yleisestä käymälästä, mutta kuten aina, lupaukset oli tehty rikottaviksi. Tämän hän onneksi tajusi jättää kertomatta. Aikansa kylän yllä ympyrää liideltyään K päätteli tehneensä riittävän vaikutuksen maassa riehuviin asiakkaisiin. Oli tullut laskeutumisen vuoro. Se onnistui lentämällä tukka hulmuten suoraan päin lennonjohtotornia. Kiivettyään alas tutkamastosta hän viskoi taskuistaan kerjäläisille namuja ja yritti hymyillä ystävällisesti. Kiva kamppanja!

Karkkitehtaan myynti lähti heti vetämään hyvin eikä paperimainoksia tarvinnut enää tehdä niin vitusti. Aikaa tuhraantui kuitenkin entistä enemmän itse karkkipapereiden maalaamiseen, mutta siinä Kandy olikin aika haka. Tulosta syntyi tunnissa arkkitolkulla, kun laittoi kirjaimellisesti ison pensselin pyörimään eikä turhia välittänyt roiskeista. Osan kääreistä hän huomasi kietoa karamellien päälle oikein päin ja sekös nosti myyntiä entisestään. Eräskin asiakas kiitteli lämpimästi siitä, että nyt herkun pystyi erottamaan pakkauksesta ilman liuottimia ja/tai voimatyökaluja. Vatkuhyyde-niminen marmelaatipommi maistui erityisen hyvältä, kun ei tarvinnut samalla syljeskellä vielä märkää maalia ja paperinpalasia toisesta suupielestään. Se oli edistystä se.

Seuraavalla viikolla Kespon postilaatikkoon kolahti kutsu makeismessuille. Siellä han ei ollutkaan jostain syystä käynyt, mutta nyt otettaisiinkin vahinko takaisin korkojen kera. Olihan kutsu oikeastaan kuin ylennys karamellialan tämän hetken kovimpaan kärkeen. Siitä Kendolle tulikin mieleen pakata messukapsäkkiinsä riittoisan esittelysetin Marmorimörssäri-nimisiä imeskelypastilleita, jotka olivat syystäkin saaneet lempinimen "Leuanmurskaaja". Kutsussa pyydettiin vielä, ettei kukaan ottaisi aseita mukaan, mutta Kendo luki sen vähän väärin ja lastasi mukaansa säkillisen käsikranaatteja. Sirpaleet tuottavat tunnetusti onnea, varsinkin makeisbisneksessä. Hyräilevä K tanssahteli onnensa kukkuloilla ja samalla kohti messutelttaa.

Ensivaikutelma oli erittäin tärkeä, joten Keno rupesi heti ovella nakkelemaan kranuja väkijoukkoon. Parku oli kova eivätkä järjestyksenvalvojat oikein pitäneet suunnasta, johon tilanne oli kehittymässä. He lähtivät raahaamaan karkkimaakaria takaisin ulos, mutta sehän ei herralle passannut. Hän riistäytyi valvojien otteesta ja kiipesi messuteltan keskitolppaa pitkin karkuun. Nousunopeus oli yllättävän korkealuokkainen ja Kendo jäi muun yleisön sekaan katsomaan suu auki omaa esitystään. Perspektiivi oli otollinen ruokkoamattomalle persvaolle, joka vilahteli näyttävästi äijän housunkauluksesta. Se siitä ensivaikutelmasta.

Päästyään tolpannokkaan Kenro huomasi kiivenneensä umpikujaan. Ylemmäs ei enää päässyt, sillä telttakangas otti vastaan. Hän yritti räjäyttää aukon kankaaseen kranaatilla, mutta se posahti jo kädessä aiheuttaen voimakkaan kiputilan. Samalla hän horjahti menettäen otteensa tolpasta ja lähti putoamaan alas kädessään edelleen puolitäysi kranaattisäkki. Muuten hän olisikin varmaan liitänyt turvaan. Sen sijaan hän syöksyi turpaan, nimittäin omaan ammottavaan suuhunsa, väisti harvat säästyneet hampaansa ja mulahti kitarisojen välistä suoraan mahalaukkuun. Onneksi hän oli messuhuumassaan hörppinyt tavallista enemmän kättäpidempää, joten pohjalla odotti kivasti vauhtia hidastava nestekerros.

Luonnollisinta tällaisessa tilanteessa olisi tietysti ollut oksennusrefleksin houkuttelu, mutta K ei tiennyt kumpaa häntä se olisi koskenut. Tuumiskeluun ei myöskään jäänyt aikaa, sillä Kendon nielty versio hulahti yhtäkkiä kaiken muun sohjon seassa jatkokäsittelyputkistoon. Tuli entistä pimeämpää ja happohyökkäyksellisempää. Kiljuvellin mukana virtasi äijän itsensä lisäksi ruoantähteitä, pullonkorkkeja, loisia, salakuljetusampulleita (tännekö ne olivatkin hyytyneet), pienoissukellusvene nimeltä Asmo ja pelastuslautallinen sen miehistöä. Kendo takertui hetkeksi sappirakkoon päästääkseen isoimman ruuhkan ohitseen. Eihän tässä nyt sellainen kiire sentään ollut.

Väljemmille vesille päästyään Keksa lähti lampsimaan kohti alajuoksua. Ylös ei enää päässyt ja mistä sen tiesi, mitä paskaa sieltä tulisi seuraavaksi. Reitti näytti nyt kulkevan sangen ahtaaseen ohutsuoleen, joka muljahteli ikävästi puristellessaan setämiestä eteenpäin. Tällaista touhua riitti melkein liikaakin ja juuri kun hän oli aikeissa räjäyttää tiensä ulos käsikranaatilla, väylä leveni ja hän pääsi venyttelemään puutuneita raajantynkiään. Täälläkään ei pahemmin voinut valaistusta kehua, mutta pääsipä sentään kävelemään ruoto pystyssä. Äkkiä mutkan takaa alkoi kuitenkin kuulua puhetta. Sieltä ilmestyi suolistojääkäreiden partio sukset jalassa ja kovat piipussa tarkistamaan ohikulkijoiden henkkarit. Täällähän pidettiin näemmä ansiokkaasti kiinni järjestyksestä, mitä Kendo ei olisi kyllä ikinä uskonut omasta suolistostaan. No, väärennetty passi meni läpi, vaikka jääkärit kieltämättä vähän nikottelivatkin ja kyräilivät kranaattisäkkiä epäluuloisina. Matka jatkui.

Talsittuaan monta kilometriä pitkin putkistoa Kendo päätyi viimein jonkinlaiseen umpikujaan. Paikalla oli sanoinkuvaamaton sotku ja kaikki aistit sokaiseva löyhkä. Ilma oli täysin kelpaamatonta hengittämiseen ja K:n oli pakko työntää päänsä peräseinässä olevaan hukkaputkeen saadakseen edes vähän happea. Ensimmäisen kiihkeän hönkäisyn jälkeen hän tajusi putkahtaneensa pakaralaakson verevien pukamien sekaan. Jos joku nyt sanoisi, että kiskaisepa poju pääsi pois perseestä, niin hänpä voisi täsmentää, että pää oli tällä hetkellä ainoa ruumiinosa, joka EI ollut perseessä. Kenssua alkoi joka tapauksessa pelottaa. Mitä jos hänen isompi versionsa jännittäisi taustareikäänsä ja poksauttaisi pään irti kannattimistaan? Pelko ei kuitenkaan ehtinyt konkretisoitua, sillä onneksi ns. ruskea raitiovaunu saapui pääteasemalle ja männän tavoin työnsi Kesman ulos vapauteen. Paskamainen juttu.

Jaaha, karkkimessut olivat jo ehtineet harmittavaisesti päättyä. Teltta oli purettu ja porukka häipynyt paikalta. Toivottavasti Kendo ehtisi seuraavana vuonna valmistella oman osuutensa hiukan paremmin, ettei sattuisi mitään noloa. Haikeana mutta oikeastaan aika tyytyväisenä hän lähti kotiin ja myi jäljelle jääneet kranaatit lapsille ja separatistijärjestöille kilpailukykyiseen hintaan.