Mittava katugallup oli indikoinut selvästi, että jotain oli nyt karamellisektorilla rajusti pielessä. Joko väestö alkoi rapistua eikä jaksanut enää herkutella niin huolellisesti kuin ennen tai sitten heiltä puuttui inspiraatio. Tehtailija Kendo D päätti selvittää asian henkilökohtaisesti ja soluttautui ihmisvilinään kerjäläiseksi pukeutuneena. Hän sai osakseen tölvimistä ja ylenkatseita, mutta myös arvokasta tietoa väestön tilasta ja useita kulkutauteja. Tästä kaikesta saatiin tehtaalla siivilöityä esiin se fakta, että karkkivalikoima ei yksinkertaisesti enää riittänyt pitämään yllä kulutusta. Voi perseenvittu.

Kenkku oli mielestään vuosien varrella kokeillut jo kaikkea ja silti piti keksiä äkkiä jotain uutta. Sama juttu joka vuosi. Nyt piti kutsua taas tehtaan druidi avuksi ja puristaa ukonretaleesta jokin shokeeraava uutuusidea. Mitähän se sika tällä kertaa keksii? No, olisihan se pitänyt arvata: herkkupatukka nimeltä Namujamboree! Se kuulosti erityisen hyvältä, mikä olikin mainio asia, sillä valmistusaineiksi noitatohtori listasi varsin arkisia söhröjä. Niillä ei yleisön mielenkiintoa herätettäisi, mutta houkutteleva nimi olikin jo toista maata. Lisäksi uutuuden koko olisi yllättävä, täydet kolme kiloa.

Tässäpä toinen pulma. Noin isoja patukoita ei voitaisi työstää nykyisessä kokoonpanohallissa, joten nyt piti toden totta harkita tarkkaan investoinnin kannattavuutta. Jos Kenso olisi tiennyt miten vittumaista touhua oli pyörittää karamellitehdasta, hän tuskin olisi sellaista varastanut. Mistä sitten tiesi, ettei nyt menty perse edellä kuuhun ja sijoitettu kalliisti väärään kohteeseen? Tehdas oli ennenkin käynyt konkurssin partaalla samaisesta syystä ja vaikka aina ongelmista oli selvitty, joskus eteen tulisi vielä se viimeinen ja kohtalokas kerta. Ehkäpä druidi osaisi auttaa tässäkin asiassa?

Hetken mietittyään taikuri pyysi tiettyjä tarveaineita ennustamista varten. Ilahtuneena K kipaisikin hakemassa naapurista koko perheen ja ojenteli sen sisäelimet druidin syynättäviksi. Ei, niiden perusteella ei vielä voinut sanoa mitään varmaa. Ennusteen piti täyttää tietyt laatuvaatimukset, joten eipä auttanut muu kuin kurvata hakemaan lisää materiaalia. Mutta edelleenkin haimat ja pernat pysyivät mykkinä, vaikka niitä kuinka venyteltiin ja tuijoteltiin. Kesmo alkoi jo epäillä, ettei druidi sittenkään osannut hommaansa. Parin tunnin ennustamisen jäljiltä naapurusto alkoi olla jo aika tyhjä, mutta tulos ei vaan selvinnyt. Mikä siinä mätti?

Kun druidi pyysi seuraavaa satsia sisälmyksiä, Kee kävi teurastamassa kyläpäällikön ja ronttasi säkillisen sylttyä alttarille. Nyt jos koskaan kannatti löytää vastaus tai muuten pappi saisi luvan ennustaa omista suolenpätkistään. Johan alkoi tulosta syntyä; päällikön maksa olikin oikea aarreaitta ja sen perusteella saattoi antaa varmaakin varmemman ennusteen, oikeastaan puhtaan tiedon, että siitä vaan hankkimaan uutta tehdashallia ja kolmekiloisia jötiköitä tahkoamaan. Saman tien voisi oikeastaan hankkia kylmävarastonkin, oli noita sisuskaluja nimittäin jo sen verran kertynyt toimiston lattialle. Alkaisivat pian haista ja mitä ihmisetkin sitten sanoisivat?

Jaa, että uutta tehdashallia tarvittaisiin? Jostain syystä naapurustossa oli nyt tyhjää kiinteistökapasiteettia ghettokaupalla, joten palapelin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. K kävi kolistelemassa vasaralla väliseinät nurin ja käski työläisten kantaa pannut ja kaulimet sisään, jotta päästään suoltamaan herkkua kansalle. Mutta vieläkin jäi yksi ongelma: miten mönjät saadaan toimitettua keskusvarastosta uusiin sammioihin? Tätä sieti miettiä ja sitä varten piti hankkiutua vahvojen nesteiden ääreen. Sahtivarasto kestikin pari päivää, mutta sitten oli siirryttävä kiljuun, mikä ei olisi kannattanut. Joku helvetillinen reaktio siitä nimittäin syntyi ja se tarkoitti viiveetöntä siirtymistä tehtaan käymälään. Keddo ehti hyvä kuin kääntyä peruutusasentoon ja kiskaista housut polviin, kun tuhoisa sontavelli räjähti ulkohuoneen seinille. Oikein tukka nousi pystyyn.

Toukkia kuhisevaa kuorrutetta ihaillessaan johtajasmies sai äkkiä melkoisen älynväläyksen ja lähti farkut puolitangossa pomppimaan takaisin toimistolle. Idea oli vallankumouksellinen: ennustussessiosta oli jäänyt lattialle lojumaan kilometritolkulla suolia, jotka tehtailija käski nyt palkollisten ommella yhtenäiseksi letkuksi. Sitä pitkin voitaisiin sitten pusertaa muljut uuteen tehtaaseen. Hihat heiluriliikkeeseen siitä!

Pian uusi kuljetusputki oli valmiina. Väliin oli joutunut muutama perna ja peräsuolikin, mutta Kendo oletti raaka-aineiden makujen ainoastaan kehittyvän niissä. Väri pysyisi samana. Aikaa ei ollut tuhlattavana, joten varastoporukka alkoi heti polkea herkun esiastetta suppilolla parin korttelin päähän prosessoitavaksi. Kohta jo muhennos lurpsahteli muotteihin ja Kendokin malttoi helpottuneena kiskaista pöksyt ylös. Se tosin ei olisi kannattanut, sillä äsken vajaaksi jäänyt hyyskäistunto jatkui autonomisena ruiskahteluna. No, hällä väliä.

Päästyään nyt huhkimaan palkkansa eteen työläismummelit ja -puppelit kauhoivat eineksiä muheviksi kasoiksi, lätkivät väliin hilloa ja kermavaahtoa, kuorruttivat suklaalla ja leiskauttivat koko paskan uuniin. Seuraavaksi kypsät lortit kääräistiin tehtailijan itsensä suunnittelemiin pakkauksiin ja kärrättiin myyntiluukulle. Sinne olikin kertynyt jo sankka joukko ostamaan omansa. Ja kyllä he sitten ostivatkin; sitä mukaa vietiin tuote käsistä, kun sitä puskettiin liukuhihnalta! Kexno olisi muuten lähtenyt juhlimaan menestystään, mutta housuissa alkoi olla jo melkoinen tungos.

(Parin viikon päästä reseptiin tuli muutos, kun siirtoletkussa roikkuvat umpisuolet tulehtuivat. Myyntiä se ei laskenut.)