Syrjäisen umpikujan perällä savusi kitulias nuotio. Köyhälistö heitteli siihen laudanpätkiä, märkiä pahveja ja nordeaa pysytelläkseen tihkusateessa vaivoin lämpimänä. Jotkut surkimukset pystyivät jopa hiukan nukahtamaan, mutta useimmat tuosta paskasakista huojuivat nuotionsa tavoin sammumisen partaan tällä puolella. Jotkut puolestaan eivät näkisi seuraavaa aamua joko metanolimyrkytyksen tai elintoimintojen pysähtymisen takia. Näin keskiyöllä niitä ei monestikaan kyennyt erottamaan toisistaan eikä siihen ollut syytäkään, sillä usein ensimmäinen johti toiseen.

Auringon noustua kylän ylle vainajat viskottiin syrjään. Pienentynyt joukko rääsyläisiä kapusi vankkuriin, jota vetämään valjastettiin vähiten huonokuntoinen puliukko. Ihan ensimmäiseksi mentiin perinteisesti torille kerjäämään ja sitten basaariin näpistelemään. Lounastunnilla vaihdettiin vetojuhtaa ja vankkureista ripoteltiin aamupäivän aikana kuolleet Nobel-voittajat. Iltaan mennessä jäljelle jääneillä oli jo ihan mukavasti istumapaikkoja. Vetelehtiä ei sentään ehtinyt, sillä vankkureiden telaketjuja piti jatkuvasti rasvata, tykkitornia puunata ja tykinputkea kiillottaa. Parinkymmennen tonnin painoisissa vankkureissa oli yllättävän paljon huoltokohteita. Sen massaakin pidettiin liioiteltuna, ainakin silloin kun sitä joutui kiskomaan perässään. Vankkureiden hyperajogeneraattori oli joka tapauksessa vähän rikki: mittarit sojottivat sinne sun tänne, rattaat rohisivat ja käynnistyskampikin oli vinossa. Ei tuollaisella uskaltanut mihinkään lähteä, sillä olihan tunnettu tosiseikka, että huonosti säädetty generaattori kiskoi maailmankaikkeuksien väleistä mukaansa kammottavia neurolaserein aseistettuja valloittajahumadroideja, joiden kanssa sai sitten olla nujakoimassa.

Joten lihavoimin liikuttiin ja sillä selvä. Illansuussa porukka palasi natisten takaisin leiriinsä. Osa oli onnistunut pöllimään keskikaljaa, toiset taas hörppivät kotipolttoista muiden jäädessä ruinaamaan armohuikkia. Kaikkien kannalta olisi tietysti ollut kätevintä ryöstää viinakauppa, mutta jostain syystä juuri se oli kielletty. Kuka sitten tosiasiassa olikaan lakipykälän takana, kännitokkurainen seurakunta oli sitä mieltä, että kylän karamellitehtaan johtoporrasta sopi syyttää siitä. Siitäkin. Ja miksipä ei: tehtaan tuotekehitys- ja mainontaosastot olivat aina tapelleet siitä kumpi vetää pahemman korren. Ehkä hiukan taantumuksellinen väestö ei sittenkään hyväksynyt lapsille ja lapsenikäisille suunnattua laksatiivimarmelaadia nimeltä Kulapelte. Myynti raketoi pystysuoraan alaspäin, mitä ei tehtaan johto niellyt nurkumatta ja lähettikin kuolemanpartiot kurkkimaan ihmisten housuihin, että oliko mämmit lahkeessa. Jos ei ollut, tuli nyrkistä.

Illan pimetessä alettiin kertoa hirmutarinoita. Valikoima oli ankean suppea, mutta se ei haitannut, koska seuraavana päivänä kukaan ei kuitenkaan muistanut mitään. Yhtä legendaa jännitettiin silti niin, että pullot vaan helisivät ja kuulijoiden sisäloisetkin jähmettyivät kesken aherruksensa. Myytti kertoi, että kylän ulkopuolella oli sittenkin jotain, nimittäin tarunhohtoinen Kunta. Paikka jossa fysiikan lait lakkasivat olemasta ja tietkin oli silattu jollain mustalla töhkällä. Sähköä ei tarvinnut hinkata dynamolla, vaan sitä sai suoraan seinästä. Talot olivat kuin temppeleitä, joissa jokaisessa oli oma käymälä ja suihkulähde. Kerrottiin että ennen kenen tahansa oli ollut mahdollista päästä Kuntaan, mutta Tehdas oli estänyt sen. Kylän rajalla kasvavasta pajupuskasta kuului nimittäin niin sapekasta uhkailua, että raavainkin tutkimusmatkailijaksi aikova kääntyi kannoillaan hampaat pelosta lohkeillen. Ehkä tehdaspamput itse kuitenkin saivat nauttia Kuntan ihmeistä. Kuka tietää?

Että osasi korventaa tämmöinen. Vankkurikansa päätti tehdä lopun epätietoisuudesta ja murskata karkkitehtailijoiden ylivallan. Se oli miltei mahdoton tehtävä, mutta ei auttanut muu kuin perustaa vallankumousjärjestö nimeltä Kylän Enemmistödemokraattien Organisaatio, Kendo. Siitä tuli varsinainen salaliitto monimutkaisine tervehdyksineen ja tunnuslauseineen. Niistä ei ollut loppujen lopuksi mitään hyötyä, sillä järjestön molemmat jäsenet tunsivat toisensa joka tapauksessa. Järjestön perustusasiakirja oli kuitenkin ehdoton, joten aina tavatessa käsiä piti heiluttaa pään yläpuolella samalla, kun silmät piti laittaa ristiin ja kieli työntää niin ulos kuin mahdollista. Sitten pompittiin paikallaan vartin verran, hakattiin takaraivoa lyhtytolppaan ja pidettiin pörisevää ääntä. Näin varmistuttiin, että Kendon salaisuudet olivat turvassa. Jonkin ajan kuluttua niitä salaisuuksiakin ruvettiin kehittelemään.

Mitäpä jos joku veisi tehtaan kellariin pommin? Kuka joku? Salaliitto oli salaliitto, ei sentään mikään itsemurhapataljoona. Pommiin voisi nykerrellä tuommoisen, sanotaanko nyt vaikka kolmen sekunnin ajastimen, mutta oli mahdollista, ettei pommin asettaja silti ehtisi luikahtaa vartijoiden huomaamatta karkuun. Entä jos työntäisi latauksen helvetin pitkällä kepillä kellarin ikkunasta sisään? Lähettäisi postipakettina? Heittäisi savupiipusta? Ei, kyllä se piti viedä paikalle, jotta syntyisi katastrofaalinen tuhovaikutelma.

Kun käsiä oli taas heiluteltu riittävästi ja pompittu takaraivo verillä hiki pintaan, saatiin ihan saatanallisen hyvä idea. Tehdään jonkinlainen robotti vankkureiden ylijäämäosista ja komennetaan se viemään kohtalokas paketti tehtaan uumeniin! Joo, käyttövoima saatiin vuotavasta reaktorista, jota ei uskallettu käyttää mihinkään muuhun, ohjaava tekoäly rakentui hankaluuksitta tähtäyselektroniikasta ja vilkkureleestä, ja jaloiksi väänneltiin kaiken maailman tankoja. Toinen käsi tehtiin tykinputkesta ja toinen ihan vaan maalattiin rohjon kylkeen. Samalla vaahtosammuttimesta paukuteltuun päänuppiin sutaistiin iloinen, joskin lievästi psykoottinen ilme ja loppulateksilla siveltiin rintapieleen järjestön nimi. Komeus kruunattiin vihreästä pyykkinarusotkusta tehdyllä tukankuvatuksella.

Mjaa, aika kiva. Rynnäkkörobotista tuli ehkä aavistuksen liian iso mahtumaan tehtaan kellarin ikkunasta sisään, mutta menköön sitten pääovesta. Vielä kun tekoäly ohjelmoitiin tappavaan työhönsä ja humadroidien jäljiltä nurkkiin pyörimään jäänyt neutronimiina naamioitiin liikelahjaksi, voitto makeistyranneista alkoi jo kajastaa salaseuran horisontissa. Jos tämä temppu onnistuu, sienipilveksi muuttuvan tehtaan myötä katoavat esteet päästä mytologian verhoamaan Kuntaan, pois ainaisesta karkkipiinasta. Enempiä viivyttelemättä painettiin K-botin nenässä olevaa namiskaa ja häkkyrä lähti harppomaan kohti pahuuden tyyssijaa. Huh!

Salaliittolaisdemokraatit seurasivat jännittyneinä, kun heidän luomuksensa kolisteli tehtaan aulaan, sanoi jotain vartijoille ja könkkäsi sitten... yläkertaan! Pian teelmä istahti johtajan huoneen ikkunan ääreen ja heilutti tykinputkikättään. Se helvetin aivojen virkaa tekevä vilkkurele oli vahingossa jäänyt asentoon "yliherruus". Vaikka olisihan se pitänyt arvata, että jostain syystä käy aina näin. Kiitos vaan oikein erityisen vitusti.