Kauppiaan rahantaju oli vähintäänkin häilyvä, sillä vaikka hän yleensä olikin tarkka jokaisesta pennistä, joskus hän saattoi olla suorastaan sokea isommille summille.

Olimme Tuulan kanssa kahdestaan pyytämässä jo kolmatta kertaa lykkäystä kauppalaskun maksamiseen. Kauppias sattui juuri tuolloin olemaan iltasella ja paistetun sianlihan ja sipulin haju oli meille nälkäisille kova paikka. Edestäpäin katsottuna kauppiaan alaleuka teki täydellistä ympyräliikettä törrölleen puserrettujen huulien takana. Silmät olivat pusertuneet lähes kokonaan kiinni ja muhkeat kulmakarvat soutivat hypnoottisesti otsalla. Jostain nielun ja nenän välimaastosta kuului korkea ja vaimea ”hyymmmmm”, kun turpea kauppias jauhoi herkkua. Varsinaista puhetta ei kuulunut ollenkaan, kun me siinä noloina seisoimme kerjuulla.

Kauppiaan vaimo sen sijaan kalatti jatkuvasti. Keittiöstä kuului omituista runonlausuntaa; ”Missä on mun kattila, kattila, kattila” ja ”Laitan pari puuta hellaan, hellaan, hellaan”. Sitten hän vaikeni, työnsi päänsä tuvan oviaukkoon kasvoillaan täsmälleen samanlainen ilme kuin kauppiaalla. Suukin oli jäänyt törölleen ja silmät kiinni. Meiltä pääsi Tuulan kanssa yhtä aikaa tahaton naurunröhähdys eikä siinä auttanut enää mikään. Pakko meidän oli häipyä saman tien kämmeniimme tirskuen. Tuula ehti porstuasta ensin ulos ja alkoi huutonauraa. Tietysti se kuului sisälle asti, ja kun käännyin vielä katsomaan perääni, kauppiaan suu ja kulmakarvat olivat lakanneet pyörimästä. Hän näytti ihan Buddhalta, josta Tuulan Eino-veli oli kertonut.