Joku amerikkalaistunut britti teki maailmanlaajuisesti ihaillun kappaleen ja totta kai siitä piti saada suomalainen versio. Koko kansa odotti sitä kuukaudesta toiseen ja tuntui siltä, ettei mistään muusta puhuttukaan. Arvuuteltiin artistia ja sovittajaa, joku taisi pistää pystyyn oikein vedonlyönninkin. Odotusta kesti piinallisen kauan, mutta vaimentumatta se vaan piti kansakunnan vireänä. Viime keskiviikkona kuulimme viimein vapauttavan uutisen: kappale esitetään TV2:lla lauantai-iltana! Luulen vähän, että niissä perheissä, joissa ei vielä ollut televisiota, syynättiin tarkkaan säästötilin pohjatkin.

Sitten koitti aivan kaikkien odottama päivä! Meilläkin kiskaistiin puhelimen johto seinästä hyvissä ajoin ennen ohjelman alkua ja äiti ajoitti lämpimät voileivät H-hetkeen. Mikään ei saisi nyt häiritä Suomen odotetuinta esitystä. Telkkari avattiin jo varttia ennen, jotta voitiin varmistua kanavan oikeasta virityksestä, ja voin kertoa sen olleen elämäni varmasti pisin 15-minuuttinen. Olohuoneen täytti välillä hysteerinen höpötys ja välillä täysi äänettömyys, kun isäni mulkaisi meitä muita näytellen - aika huonosti - rautahermoista patriarkkaa. Makasin kokolattiamatolla ja vilkuilin seinäkelloa yhä uudelleen ja uudelleen.

Viimein odotus todellakin palkittiin, kun ohjelma alkoi ja juontaja tajusi olla enää pitkittämättä tätä piinaa. Hän kuulutti ääni jännityksestä kireänä lavalle kaikkien rakastaman hopeahapsisen laulajasankarin ja antoi hänelle vapaat kädet vietellä koko piskuisen kansamme.

Se mitä seuraavaksi tapahtui, on jäänyt ikuisesti mieleeni.

Kävi välittömästi ilmi, että käännös ja koko esitys oli aivan hirveä, suorastaan häpeällinen. En halua edes ajatella sitä. Tunnelma olohuoneessa jäähtyi silmänräpäyksessä ja kappaleen loputtua kukaan ei enää puhunut mitään. Yöllä kuulin, kuinka isosiskoni itki huoneessaan. Jäin tuskissani odottamaan seuraavaa päivää ja muiden pälyilevää ja petettyä katsetta.